21.4.2019

Oulusta Riikaan

Ihana luottohoitsu Noora sekä anoppila tarjosivat taas mahdollisuuden matkustaa ilman huolenhäivää karvakasojen hyvinvoinnista reissun aikana 💓. Ensimmäinen virhe tuli tehtyä pakkausvaiheessa, kun kaksi laukkua ruumaan menossa niin mitä sitä suotta käsimatkatavaroihin ylimääräistä painolastia sulloa "lähimatkailussa"...Läppäreiden virtajohdot mm. laitettiin ruumaan ja en edes ylimääräistä vaatekertaa ottanut, vain puuvilla poncho oli käsimatkatavaroissa, Koolla ei sitäkään, ja ei sillä ponchollakaan mitään pelkästään tee paikanpäällä. Oulun kentällä oli hiljaista iltapäivällä lankalauantaina, ja näppärästi saatiin laukut hihnalle, ja turvatarkastus jonoitta ilman piippauksia ja repuntarkastuksia. Hki-Vantaalla oltiin melkein aikataulussa, ja näppärästi tuli loppupeleissä kone portille 13, kun ensin kaarteli tovin sinne tänne kentällä. Riian kone lähti ysiportilta, joten ei tarvinnut kilsaa juosta vaan rauhassa ehti käydä vessassa ja kävelyvauhtia tallustaa ihan itselle uuteen terminaalin jatko-osaan. Saatiin myös tepastella ihan itse narujen välissä kentällä koneeseen ilman turhaa bussikuljetusta 👍. Vähän ihmetytti tässä vaiheessa, että vain takaosasta ottivat sisään ja etuovesta lastasivat laukkuja eikä meidän kapsäkkejä näkynyt, mutta positiivari Koon mielestä ne oli jo lastattu... Lähtöaikana alkoivat tasapainottamaan konetta uusiksi ja siirsivät etuosan matkustajia takaosastoon. Kone oli aikasta iäkäs rupelliversio, mutta hyvin se pörräsi, kun aavistuksen myöhässä matkaan lähti. Lähtöodotus koneessa oli aika tuskainen vaikka ei hurjasti kestänyt. Turhan lämmin ja hapeton oli vekotin eikä ilmastointi antiikkivehkeissä ilmeisesti toimi ennen kuin rupellit käynnistetään. Lentoemot oli ystävällisiä, ja nousukiihdytys oli tomera, lento tasainen. Laskeutumisvaihe ”hieman” otti mahanpohjasta, tomera kenttään tömähdys ja noin kolmen pompun kautta, kengurumeininki, pieni lyhyt rullaus terminaalin viereen. Kookaan ei muista milloin olisi kone hyppinyt noin paljon kiitoradalla. 

Hienosti tuli kaikkien muiden laukut paitsi meidän. Pari askelta takavasemmalle ja tulopalvelutiskille;  ei ollut ruuhkaa vain me matkakarmaiset ;). Yleensä kuulemma finski ilmoittaa heille etukäteen, jos laukut on jääneet kyydistä…jihaa potenssiin kaksi, missäköhän meidän laukut on…Soitti vielä koneeseen ja paikalliselle maahlökunnalle, ja ei, kaikki laukut oli purettu. Siinä sitten aikamme täyteteltiin lippusta ja lappusta. Osa hassusti saksilla leikeltyjä pikkulipareita, joista oli korjausteipillä rullailtu aiemmin kirjoitettuja osoitteita yli, paperinsäästöä ilmeisesti. Ja olihan se näppärää, kun hyvä että leuka ylsi tiskille, kirjuutella oikeisiin paikkoihin oikeat jutut, kun latviaksi oli kaikki ja tämä kieli ei kuulu muutenkin olemattomaan kielirepertuaariin 😂. Onneksi oltiin otettu matkalaukuista kuvat niin oli helpompaa, virkailija täytti osan meidän puolesta. Ei kyllä valittamista tulopalvelusta, kadonneitten kapsäkkien ilmon tekeminen sujui kuitenkin hyvin eikä epäselvyyksiä loppupeleissä jäänyt, vähän piti kysyä, anteeksi mitä, mutta finskin 140 €:n luottokortti käsveskassa poistuttiin terminaalista kohti bussipysäkkiä. Bussi oli oletetun 22 sijaan 322 nrolla kulkeva minibussi, mutta siihen hypättiin ja keskustaan päästiin, oiskohan ollut pääsiäisen takia kolmonen loikannut eteen ja koko pienentynyt. Ahdasta ja kuumaa oli kyyti, tässä kohti voisi melkein sanoa vitsinä, että onneksi ei ollut niitä isoa laukkuja. Sitten reilu kilsa tepusteltiin ja residensille osuttiin ilman eksymisiä. Asunto on kyllä pop, ihan huippusiisti, tilava ja hyvä sijainti näin ensituntumalla. Parissa ruokakaupassa ollaan käyty, molemmat ihan parin korttelin säteellä, ja sapuskapaikkojakin löytyy. Finskin korttiakin testattiin illallisella ja wörkki, ekat 14 ekeä kulutettu. Jospa ne laukut tulisi yhdellä sunnuntain kolmesta AY lennoista, muuten voi vetää naaman melko vakavaksi. Äkkisilmäyksellä kaupunki kyllä vaikuttaisi oikein kivalta ja tutustumisen arvoiselta.

6.1.2019

Kotimatka Havannasta 31.12.2018-2.1.2019


Tästä jää nyt välistä viimeisten päivien tapahtumat Havannassa, mutta saa Kimmo kirjotella niistä. Mm. hop-on-off bussikierroksella käytiin, ja ei hurjasti hypitty pois. Ekalla kilsalla pysähtyi kahdesti pitkään ja sitten lähti laukalle 😂. Mutta lähtöpäivään. Aamulla heräiltiin aurinkoiseen päivään ja pakkailtiin rauhassa, kun casan luovutus oli sovittu klo 14. Vesivarastoja piti täydentää ja muutama tölkki olutta käydä hakemassa eväiksi, kun kone lähti vasta yöllä varttia vailla vuodenvaihde. Oltiin vähän googleteltu lentokentän läheltä ilmastoituja huoneita, mutta eipä niitä löytynyt. Selvitettiin myös ettei päästä jättämään kapsäkkejä kuin vasta noin klo 21-22 check-inniin. Plan beenä pakattiin pyyhkeet ja pelikortit reppuihin, ja ajateltiin istua tappamassa aikaa ilmastoidussa lähtöaulassa lattialla. Mutta plan ceeksi ja deeksi sekin suunnitelma tietenkin muuttui... Tullessa toki jo huomattiin, ettei miljoonakaupungin kakkosterminaali kovin suuri ole.

Isäntä tuli hyvissä ajoin ennen sovittua kahta ja kaikki sujui mallikkaasti. Laskutti oikein jääkaapin kulutuksesta, vaihtoi sim-kortin takaisin (netti lähti veks, byhyy) ja kaikki oli bueno. Kantoi jopa meidän toisen matkalaukun kolme kerrosta alas kapeahkoa rappukäytävää. Rapuissa Koo olikin nähnyt reissun isoimman, noin 8 cm pitkän, torakan. Hyvä, että vasta lähtöpäivänä, kuin myös se etten itse sitä nähnyt pimeässä rapussa. Siinä olisi ollut varmaan poliisi, palokunta ja puoli kaupunginosaa paikalla asap… Isäntä oli järjestänyt meille kuljetuksen kentälle. Siinä sitten paahteisella kadulla töpötettiin kolmistaan sitä jännityksellä odottamassa. Tulokuljetus oli pieni tosi vanha auto, tuuletuksena avattiin ikkunat… Kymmenisen minuutin odotuksen jälkeen keltainen oikea ladataxi mateli kohti, joka sinällään oli helpotus. Avasi takaluukun, ja siellä oli pari lavallista Christal-olutta…Jotenkin onnistui ahtamaan meidän laukut sinne lisäksi ja eiku matkaan. Takapenkillä oli onneksi turvavyöt ja autossa ilmastointi. Muutaman sadan metrin ajon jälkeen alkoi kuubanespanjalla tolkuttamaan jotain. Jotenkin tajuttiin ettei se tiedä mihin ollaan menossa tai ainakaan mihin terminaaliin. Finnairia hoettiin ja näytettiin logoa ja varausvahvistusta, jossa oli terminaali, ja dos, dos yritettiin sanoa. Vähän jäi epäselväksi noinkohan tajusi, mutta eipä siinä hirveesti ollut tehtävissä ovet lukossa olevan auton takapenkillä. Sompaili keskustan läpi sinne sun tänne, että alkoi jo arveluttaa, että noinkohan tuo kentälle löytää, kun itsellä oli kuitenkin homma sen verran hallussa, että tiedettiin missä ilmansuunnassa kenttä on. En tiedä onko yksisuuntaisia katuja tai muita rajoitteita, mutta helpommalta näyttää reitti kartalla. Kun keskustan kadut jäi taakse ja isommat baanat avautuvat niin syke nousi. Jösses mitä ajamista. Pelotti kyllä isosti. Hiton aggressiivisesti kiihdytteli, jarrutteli, vaihtoi kaistaa, ajoi ihan keula kiinni edellä ajavan peräpuskurissa. Piti pitää välillä silmiä kiinni ja keskittyä hengittämään. Sitten kurvasikin huoltsikalle, jossa oli hurjat jonot tankeille. Meillä ei kiire ollut ja se, että auto oli hetken paikoillaan, oli oikein tervetullutta. Ei se tankannutkaan, jotakin korttia kävi heiluttelemassa aseman seinässä olevasta aukosta? Lopulta päästiin tutunnäköisen terminaalin eteen ja suhari avasi takaovet. Hypättiin pois kyydistä niin ukko painelikin takaisin kärryynsä ja lähti liikkeelle. Ihan pikkasen säikähdettiin, hakkasin jo spontaanisti nyrkillä takakonttia 😂. Edelleen tuntemattomasta syystä halusi siirtää koslaansa jonkun metrin eteenpäin… Fyysisesti ehjinä päästiin kuitenkin kapsäkkien kanssa perille, ja maksukin oli sovittu 30 CUC. Kyllä oli supermariota moneen otteeseen ikävä alle 20 kilsan matkalla.

Terminaalissa tuli sitten taas uusi yllätys. Sisään ei pääse ennen kuin n. 3 tuntia ennen koneen lähtöaikaa. Jihaa, aurinko paahtoi täydellä teholla, yli +30°C eikä tuullut. Joku kioski oli terminaalirakennuksen päässä ja sitten piskuinen rakennus vieressä. Sieltä onneksi vapautui kämäinen rautapöytä-tuolisysteemi katoksen alta niin hyökättiin sinne. Saveteilla pyyhittiin paskanen pöytä ja istahdettiin ihmettelemään. Siinä sitten pidettiin leiriä klo 15-21 eväinä vettä, kuusi tölkkiä olutta, puolikas paketti suolakeksejä ja puolikas pringlespurkki kahteen pekkaan. Vessat löytyi sen rakennuksen takaa ja oli ihan hirveänkauheapaikka, se kusen haju oli jotakin... Ihminen joka yökkäilee Haukkukeitaan bajamajassa…, mutta pakko oli pari kertaa hyvin pikaisesti käydä, kun ei seurapiirirakkoa omaa. Tuskaisen odottelun jälkeen päästiin terminaaliin yhdeksän maissa, ja pienen jonotuksen jälkeen saatiin vihdoin lähtöselvitys tehtyä. Seuraavaksi valuutanvaihtojonoon, CUC:ja ei saa viedä maasta. Jokunen hetki ehdittiin jonottaa, kun setä tuli sanomaan jonolle, että rahat ovat loppuneet, menkää turvatarkastuksen jälkeen olevalle pisteelle. Aha, ei edes enää yllättänyt. Sekä passin- että turvatarkastus oli helppoja ja nopeita. Ei edes läppäreitä tarvinnut ottaa laukusta. Sitten oltiinkin sillä ”paremmalla puolella”. Rähjäinen likainen pienehkö aula. Muutama kiinni oleva paikka. Minitaxfree, josta olisi voinut ostaa rommia ja pienessä siivessä yksi auki oleva kuppila. Suunnattiin sinne, otettiin pienet olutpurkit ja istahdettiin taas toipumaan järkytyksestä. Parisenttinen torakka maleksi seinällä kohti kattoa. Kimmo uskalsi syödä jonkun hämärästi toastia muistuttavan leipäsen. Jos jotain positiivista hakee niin ei ollut kuppilan hinnoissa lentokenttälisiä. Eikä torakan näkemiset saaneet minua edes huutamaan. Ällötti toki se paskasuus ja ötökät. Vessassa oli täti myymässä paperin tapaista, onneksi hyvin varustautuneella matkailijalla oli oma softemborulla mukana niin pikaisesti pystyi käymään, ei ollut sielläkään puhdasta. Loput rahat saatiin pienen jonotuksen jälkeen vaihdettua euroiksi.

Finskin kone oli samanlainen antiikkivehje, jollaisella tultiin. Mun istuin vähän kiukutteli, selkänoja oli hieman hutera ja näyttö oli pimeänä. Onneksi ilmaa tuli, oli peitto ja tyyny. Jaettiin Kimmon kuulokkeet ja kateltiin ohjelmia yhdeltä näytöltä yhteen korvaan. Kone lähti ajallaan, vuosi vaihtui nousussa, ja samantien kun turvavöiden valot sammui niin meidän edessä istuvat keikauttivat penkkinsä taka-asentoon niin pitkälle kuin saivat. Kimmoa vähän nyppi, mulla pienempänä on paljon helpompaa. Tarjoiluvaunun tullessa kohdalle tilattiin skumpat, kuulutuksessa mainostivat 5 eken puteleita. Mutta voi voi, kun ne oli loppu. Onneksi jostakin takakeittiön kätköistä löysi meille putelit niin saatiin kippistää. Ei ollut ainut asia mitä koneesta loppui, kun sieltä täältä kuului ”valitettavasti se on loppu” lauseita. Ruoat saatiin tällä kertaa valita, ja otettiin erilaiset ja maisteltiin. Reilun kolmen tunnin lennon jälkeen saivat minunkin näytön toimimaan. Lentoemo ystävällisesti pahoitteli, ja sanoi että voisi kompensaatioksi tarjota wifiä, mutta kun sekään ei toimi, ja kapteeni on yli tunnin yrittänyt korjata sitä. Hienosti hillitsin itseni, enkä sanonut, että keskittyisi lentämiseen. Torkahdellen ja elokuvia katellen kului matka hyvin. Toki se näyttö takkuili taas loppumatkasta, ääni kulki, mutta kuva jäi jälkeen. Turvallisesti ja tasaisesti päästiin kuitenkin Helsinkiin. Kimmo harrasti vaatteidenvaihtoakrobatiaa jo koneessa, mutta itse ajattelin vasta kentällä siirtyä paksumpiin kamppeisiin. Ja kun kajareista selkeästi kuului, että prepare for gate arrival, niin en ruvennut edes kenkiä repusta kaivamaan. Olihan mieltä ylentävän hassua tepastella sohjossa varvastossuilla hellekoltussa koneesta bussiin 😂. Ja vielä yksi yllätys mahtui mukaan, toki niillä näytöillä oli kerrottu, että on turvatarkastus, mutta kun hlökunta sekoili muutenkin sanoissaan niin Kimmo vakuutti ettei ole. Bussilla päästiin pieneen eteiseen, jossa oli vessa ja sen jälkeen kaksi hihnaa turvatarkastusta. Onneksi en ollut kovin pahasti purkanut märkien tuotteiden minigrip pussia ympäri käsveskaa ja reppua. Käytiin tyhjentämässä vesipullot vessassa, läpivalaisun läpi ja noustiin rappukäytävää vihdoinkin Hki-Vantaan toimivaan terminaaliin kaikkine ravintoloineen ja kauppoineen, joissa oli tavaroita ja puhutaan samaa kieltä. Odotusaikaa Oulun koneeseen oli seitsemän tuntia, ja hieman oli vielä myöhässä, mutta en valittanut. Netti toimi, puhdasta hyvää tuoretta ruokaa ja juomaa eikä tällä kertaa haitannut edes lentokenttähinnat vaan ostettiin mitä mieli teki. Reilu puoli tuntia myöhässä lähti Oulun kone puolenyön jälkeen. Oulussa oli lievä talvimyräkkä, niin aika äkäseen tuli korkealta alas ja loppulähestyminen oli kohtalaisen visto, mutta turvallisesti tömähdettiin Oulun kentälle, ja innokkaan lauman luona kotona oltiin kahdelta  yöllä. Hieman oli rankka paluu, ainakin 17 tuntia hereillä Havannan päässä, reilu 10 tunnin lento vähän torkkuen, kahdeksan tuntia Hki-Vantaalla (ei uskaltanut nukkua, kun ois nukkunut varmaan aamuun), tunnin lento Ouluun torkkuen ja kotona riehuvan lauman kanssa otti oman aikansa ennen unta. Ihan zombie edelleen ja unirytmi tai mitä siitä on jäljellä ihan skitso…, mutta eiköhän tämä tästä. Ihana olla kotona ja Suomi on pop.

Summa summarum. Ei enää ikinä Kuubaan, once in a lifetime. Havannan ympäristö riitti mulle siitä maasta. Varmaan erilaista muualla Kuubassa ja sen turistilomakohteissa, mutta jos jonnekin rantalomalle joskus sattuisin haluamaan, niin samanlaista ilmastoa, hiekkaa ja merta löytyy muistakin maista. Mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen, avarsi ja jokainen kokee asiat eri tavalla.

27.12.2018

Aamupäivä Havannassa


Vatsataudista suurinpiirtein toivuttu. Toivottavasti jää ekaksi ja vikaksi ennen kotiinpääsyä. Eilen kävi yllättäen ystäviä Suomesta kylässä. Kiva oli nähdä, ja vaihtaa Kuuban kokemuksia himppasen heikosta olosta huolimatta. Sitten pätkäskin iltapäivästä netin ja muutkin yhteydet poikki. Onneksi ei jaksanut muuta kuin nukkua, mutta tänään aamulla alkoi olla pirteämpi olo, niin etenkin Koota alkoi kovasti vaivata netin puute. Yritimme turhaan sms-viestejä lähetellä vuokraisännälle, mutta netti ei palautunut. Tänään oli myös siivouspäivä, joten sitä piti paeta ulos kuumille kaduille. 

Hiki ehti tulla kymmenessä minuutissa ennen kuin pääsimme tästä ”slummista” vähän ”hienommalle” alueelle. Tepusteltiin monta tuntia. Välillä ei ihan niin paljoa tarvinnut katsoa mihin astuu, mutta koko ajan kuitenkin pitää olla valppaana. Satamaan oli tullut taas iso risteilyalus, hassuja laatikkomaisia rahtialuksia ei ole nyt näkynyt . Yritettiin turhaan jonottaa Nauta-korttia paikallisesta puhelinmyymälästä, mutta sinne oli n. 20 metrin jono, joten aika nopeasti kyllästyttiin jonottamaan hurjassa auringonpaisteessa, etenkin kun kukaan ei näyttänyt pääsevän sisään liikkeeseen. Nauta-kortilla ilmeisesti saisi nettiyhteyden (1h/1CUC), joka toimisi jossain puistossa ja isojen hotellien auloissa. Päädyttiin taas D’Nextin ilmastoituun ravintolaan, jossa nautittiin päivän ensimmäiset mojitot ja aamiainen. Tepusteltiin takaisin casaan monia outoja juttuja taas näkeminä, ja kuumissaan. Siivous oli taas toiminut. Hurjat rotikkamyrkkyjen hajut tuli jo vimpalla porrastasanteella nenään ja puhdas asunto. Muy bien.  

Kotona Koo soitti täräytti isännälle, ja sehän jopa vastasi. Yhteisen kielen puuttuminen oli mielenkiintoista, Koolta kuului hola, problemos internet ja jotain quatro, cinco sekä sen jatkoksi englantia. Vuokraisäntä seposti ummet ja lammet espanjaksi ja lopuksi räppäsi puhelimen kiinni. Pienen hetken siinä sitten mietiskeltiin, että mitenkähän se nyt meni oikein omasta mielestä, kunnes puhelimeen tuli espanjaksi tekstiviesti vuokraisännältä. Ei muuta kuin sitä kääntämään suomeksi tabletin offline-sanakirjan avulla. Viestissä vuokraisäntä pyysi tulemaan hänen työpaikalleen välittömästi, joten Koo hyppäsi polkutaksiin ja kuski oli huristellut kilometrin matkan juuri niille liepeille, josta oltiin juuri tultu. Bueno ja gracias kuulemma riitti sanoiksi, kun meillä oli taas internet toiminnassa ja ei ollut maksanut tällä kertaa kuin 20 cuc (2,5 Gt). Saapa nähdä toimiiko oikeasti niin pitkään … Ei täällä huvita ilman nettiäkään olla, kun ei tiedä mistään mitään ja ei saa yhteyksiä kotisuomeen.

26.12.2018

Playas del Este – itäiset hiekkarannat author by Kimmo


Vietettiin yksi yö Meksikonlahden rannalla olevassa lomakohteessa, mikä sijaitsee Havannan itäpuolella. Jo ennen matkaa oltiin mietitty, että pitäisi käydä jossain muuallakin kuin olla kaksi viikkoa pelkästään Havannassa.  Ajateltiin tehdä kuten muissakin normikohteissa eli katsoa retkipaikkaa tarkemmin sitten paikanpäällä ja netin avulla. Bookingsin kautta löydettiin viimein Hotel Villa Bacuranoa –niminen majapaikka alle 20 km päästä nykyisestä casasta.Sen varaaminen piti tehdä Suomesta käsin, sillä bookings ei toimi Kuubassa.

Aamun menomatkalla oli tuuria, sillä siepattiin lennosta hyväkuntoinen taksi, josta löytyi jopa turvavyöt takaa. Onni oli täydellinen, sillä kuski, joka kutsui itseään super-Marioksi, puhui hyvää englantia. Maisemat muuttuivat heti maaseutumaiseksi, kun päästiin lahden toiselle puolelle meren alla kulkevan tunnelin jälkeen. Liikenne oli olematonta 4-6 kaistaisella moottoritiellä, joten matkalla pystyi hyvin keskittymään ”sademetsämaisemiin” ja meren rannan neuvostomaiseen rakennustyyliin. Ensin ajatteli, ettei noissa ränsistyneissä kolosseissa kukaan voi enää asua, mutta kyllähän niissä tietenkin asutaan. Rajakylä on luxus-asuinalue rakennusten kuntoon verrattuna. Kaikki on vaan niin suhteellista.  No, super-Mario sai meidät hienosti suhattua Bacuranoan hotellialueelle ja saatiin sovittua myös, että hänen kaverinsa tulee hakemaan meidät seuraavana päivänä takaisin Havannaan.

Respa oli tosi ystävällinen ja puhui hyvää englantia. Järjesti meille huoneen, vaikka sisäänkirjautuminen on virallisesti vasta klo 16 ja olimme liikkeellä jo klo 11 maissa. Hotellialue oli aidattu ja vartioitu, vaikka ei täällä muutenkaan ole tarvinnut pelätä turvallisuuden takia. Ehkä heidän päätehtävänä oli pitää paikalliset kerjääjät ja kauppiaat loitolla hotellialueelta, jotta turistit saavat olla rauhassa. Respa osasi myydä meille myös illaksi buffetin ja allasbaarissa esitettävän shown.

Hotellialueen majoitustilat olivat ”bungaloweja” eli yksikerroksisia rivitalon pätkiä, joissa jokaisessa huoneessa oli oma terassi ja merinäköala. Kannettiin tavarat huoneeseen, muttei sitä oltukaan siivottu edellisen asukkaan jäljiltä. Niinpä suunnattiin allasbaariin ja otettiin oluet. Hinta oli yhteensä 2,5 cuc = ekeä, mikä oli todella halpaa. Siinäpä sitä olutta nautiskeltiin auringon paistaessa uima-altaan vieressä. Ei mennyt pitkään, kun respan täti tuli paikalle kiikuttaen toisen huoneen avainta, jonka vakuutti olevan siivotun. Ennen kuin lähdettiin toiseen yritykseen, niin käväisin juuri hotellialueen ulkopuolella olevassa kaupassa hakemassa vettä ja tietenkin rommia. Tämä oli paras kauppa tähän mennessä, sillä sinne kauppaan pääsi ihan sisään ja osan tuotteista pystyi valikoimaan jopa hyllystä! Luxusta ja kaiken lisäksi halvempaa kuin Havannan kaupoissa.

Huone oli ankea ja haisi homeelle. Jos miettii bottom5 -listaa, niin tämä mahtuu siihen kirkkaasti. Mutta päätettiin tässä yksi yö viettää, kun hotellialue muuten vaikutti siistiltä ja oikein viihtyisältä. Lähes paraatiisi, sillä aallot löivät rantaan, nurmikot oli hyvin hoidettu, allasalue oli isohko ja ravintoloitakin löytyi. Niin kuin aina paratiisissa, niin pinnan alla löytyy sitten jotain mitä ei odottanutkaan. Tällä kertaa selvisi, ettei hotellilla ollut omaa hiekkarantaa, joten rannalle päästäkseen piti suunnistaa muutaman sadan metrin päässä olevalle yleiselle rannalle. Se oli juuri sellainen kuin voi kuvitella eli aaltojen heittämää roskaa ja kaupustelijoita/muita häiritsijöitä. Käytiin molemmat uimassa siitä huolimatta, koska oltiin niin päätetty ja se oli ainakin minulle yksi Kuuban must -jutuista. Vesi vaikutti puhtaalta, lämpimältä ja suolaiselta sekä aallot olivat sopivan korkeita uimiselle.

Uintikokemuksen jälkeen suunnistettiin hotellin ulkoaltaalle, sillä ranta ei todellakaan houkutellut auringonottoon tai viihtymään pidemmäksi aikaa. Hotellin altaan vesi oli yllättävän kylmää, mutta siihen tottui nopeasti.  Vietettiin mukava iltapäivä altaalla rentoutuen ja hieman aurinkoa ottaen.
 Buffet-illallinen alkoi klo 20. Huoneemme oli illallispaikan lähellä, joten seurattiin, kun porukkaa alkoi kertyä jonoksi asti aukiolon lähestyessä. Jännä, että hotellialueella ei oltu nähty oikein muita, mutta tuonne niitä sitten alkoi kerääntyä sankoin joukoin. Mentiin vasta jonon häivyttyä ja saatiin hienosti 2-hengen pöytä. Buffet vaikutti valtaisalta, sillä tarjoiltavaa oli ”joka paikassa”. Monenlaisia alkuruokia, juustoja, kinkkuja, hedelmiä, jälkiruokia, salaattia, lämmintä ruokaa, juomia ym.  Aivan kuin olisi ollut ruotsinlaivalla, mutta kuubalaisella vivahteella. Hain erilaisia alkuruokia 3-4 kertaa ennen pääruokaa, joka oli taas yksi ei-niin-miellyttävä-ateriakokemus. Liha oli paistettu niin ylikypsäksi, että pahaa teki ja ilman punaviiniä sitä ei alas olisi saanut. Mutta lautasille ei jätetty mitään toisin kuin nämä kuubalaiset, jotka hakivat aivan valtavia annoksia ja jättivät sitten noin puolet syömättä. Osalta jäi jopa tilatut viinitkin juomatta! Aikamoisia possuja. No, minulle löytyi buffetista riittävästi syötävää ja Riitta keskittyi lähinnä punaviinin makuihin. Buffet oli maksanut 20 cuc/henkilö, joten eiköhän sitä sen edestä nautittukin.

Illan show:n piti alkaa viimeistään puoli yksitoista. Me oltiin tietenkin hyvissä ajoin varaamassa sopivia paikkoja ulkoallasalueelta. Cubalibret (tänään ei baarista saanut mojitoja syystä, joka jäi epäselväksi) upposi yksi toisensa jälkeen ja show:ta ei näkynyt eikä kuulunut. Paitsi, että kyllähän se kaiuttimesta tuleva musiikki kuului aivan sairaan kovaa. Näillä täytyy olla kuulovaurioita, kun ne pystyvät soittamaan musiikkia noin kovaa. Yö alkoi viiletä ja meitä paleli, sillä oltiin lähdetty hotelliin kevyesti pakaten muutaman repun turvin ja sinne ei tietenkään ollut mahtunut mukaan mitään pikee-paitaa lämpimämpää pitkistä housuista puhumattakaan. Lähes parin tunnin odottelun jälkeen tanssi ja laulu –show viimein alkoi. Seurailtiin sitä jonkin aikaa, mutta kylmyys ja uni alkoi vaivata liikaa, joten päätettiin vetäytyä kesken kaiken huoneeseen. Kyllä musiikki kuului sinnekin asti ihan riittävästi.

Yöllä/aamulla alkoi mahakivut ja vessa oli kovassa käytössä. Kaikesta huolimatta suunnattiin aamulla aamiaiselle, sillä se kuului huoneen hintaan ja eihän sitä ”raaskinut” jättää väliin. Aamiainen muistutti illan buffetia, mutta pienemmässä mittakaavassa. Omeletin-paistaja teki meillä juusto-paprika omeletin, mikä olisi kaivannut ainakin suolaa ja pippuria. Hyvin se silti maistui jonkinlaisen leivän ja voin kanssa.

No, ei aamiainen tietenkään vatsoille hyvää tehnyt, joten seuraavat tunnit olivat aika ”tuskaisia”. Jaksettiin kuitenkin käydä vielä kaupassa hakemassa litran rommipullo varuilta, kun tuntui, ettei muista lääkkeistä ole niin hyötyä. Siivoojat tulivat ajamaan pois huoneesta jo puoli yksitoista, mutta onneksi oltiin jo saatu pakattua ja valmiina lähtöön. Lähdettiin menee ja toinen siivooja juoksi perään tullen selittämään jotain Kuuban espanjalla. Ei kyllä yksikään sana ollut tuttu ja kun se tajusi, ettei meillä ole aavistustakaan mitä hän selittelee, niin viimein se luovutti. Mietiskeltiin respaan kävellessä, että mikähän sillä siivoojalla oikein oli mielessä, kunnes hoksattiin, etteihän me muistettu jättää siivousrahaa. No, olisi pyytänyt selvällä suomen kielellä tai ainakin ojentanut kerjäävän käden, niin olisi ehkä tehonnut. Ei niitä kuitenkaan enää lähdetty kiikuttamaan, kun sen verran vatsatauti otti voimille ja toisaalta hieman ärsytti, että tulivat ajamaan meidät pois, vaikka huoneen piti saada pitää aina puolenpäivään saakka.

Heitettiin avain respaan. Super-Marion kaveri eli taksi oli odottamassa portin ulkopuolella aivan kuten Marion kanssa oltiin sovittu. Tää kaveri ei kuitenkaan osannut pätkääkään englantia ja sillä oli vaikeuksia ymmärtää, mikä meidän casan osoite on. Hypättiin kyytiin ja suhari löysi oikean paikan, kun oli yhdessä risteyksessä kysynyt poliisilta apua osoiteongelmaan. Suorinta tietä mentiin ja päästiin viimein casaamme lepäämään.

Reissu Playas del Esteen oli pienistä hankaluuksista ja etenkin mahaongelmista huolimatta positiivinen kokemus. Kannatti käydä. Ja pääsi uimaan J.

23.12.2018

Kuubalaista menoa author by Kimmo


Koko ajan tulee mietittyä, mikä ihmeen paikka tämä on.  Joskus on tullut luettua Neuvostoliiton elintarvikkeiden ja tavaroiden puutteesta sekä ihmisten välinpitämättömyydestä. Sitä kai tämä lähinnä muistuttaa, mutta toisaalta, jos tietäisi paikkoja ja oikeita kontakteja, niin täältä varmaan saisi ihan mitä tahansa. Mutta kun ei tiedä muuta kuin tämän oman casan lähiympäristön, jossa ei ainakaan materialismi kukoista. Päällimmäisenä tästä tulee mieleen rappio, likaisuus, sekavuus ja toisaalta mukavat asukkaat, vaikkei niiden kanssa yhteistä kieltä ole. Tosin ei kai liiemmin puhu, vaan soittavat salsaa ja muuta musiikkia täysillä sekä iltaisin että etenkin viikonloppuöisin. 

Tämä on joka päivä jonkinlaista ”selviytymistä”. Mistä tänään saisi syötyä ja mitä täällä voisi oikein tehdä? Jälkimmäiseen onkin helppo vastata, että tämän paikan ”tekeminen” on hyvin yksinkertaista eli kaupungilla kiertely vanhoja talojen lomitse ja mojitojen nautiskelu eri kuppiloissa. Rommia kuluu muutenkin aika paljon, kun sen hankkiminen on kohtuullisen helppoa ja sillä täällä ”selviytyy” eli saa iloisemman mielen :-). Mutta, mitä syödä? Onneksi otettiin aika paljon pussiruokaa mukaan, jolloin aamiainen/lounas hoituu sillä. Eilen illalla jonotettiin D’Nextiin, koska se on ollut tähän asti ainut paikka, josta saa hyvää ja kelvollista ruokaa. Ja ei se eilenkään pettänyt eli otettiin pitsa ja hampurilainen mojitoilla ja oluilla. Lisäksi ymmärrettiin tilata ”jälkiruuaksi” patonki (0,7 cuc), joka laitettiin reppuun ja nautittiin aamiaiseksi casalla puolikkaan tonnipalapurkin kera. Pari päivää sitten käytiin Cafe Parisissa, ja otettiin cocktailien lisäksi pitsa puoliksi. Se ruoka oli aivan jotain jäätävää. Dr Ockterkin päihittäisi sen milloin tahansa mennen tullen. Vieläkin nousee etova tunne, kun ajattelee sitä ateriaa.

Tää Havanna on jo nähty. Ei olla kierrelty vielä kaikki turistien ”must”-paikat, mutta ne voi hyvin kuvitella ja katsoa opaskirjojen valokuvista. Aivan samanlaista ränsistynyttä, joskin 200-400 vuotta vanhoja taloja/rakennuksia. Ehkä pitää silti ottaa turistibussi T1:n ja ajella sillä ympäri Havannaa koko päivä. Ainakin saisi lopullisen yliannoksen tästä ”rakennuskulttuurista” ja näkee ne paikat, miksi suurin osa turisteista tänne tulee.

Saatiin Katin (iso kiitos) avustuksella varattua yksi bungalow meren rannalta yhdeksi päiväksi. Varaus piti tosiaan tehdä Suomessa olevalta koneelta, sillä booking -varausjärjestelmää ei voi käyttää Kuubassa USA:n boikotin tai minkä ties muun syyn takia. Sinne on tarkoitus suunnata jouluaattona. Ehkä siellä avautuu toisenlainen Kuuba ja toivottavasti mielikin hieman piristyisi, sillä kotoa kuului huonoja/ikäviä uutisia. Toivottavasti pääsen edes uimaan…



22.12.2018

Ensikosketukset Kuubaan - Author by Kimmo


Kaupoissa ei ole mitään. Ei ainakaan sellaista, jota kotona pitäisi itsestään selvyytenä, kuten voita, juustoja, jogurttia, maitoa, leikkeleitä jne. Niistä voi ostaa hyvällä tuurilla limpparia, olutta, vettä ja tietenkin rommia, jos juuri se tiski on auki, joka myy noita. Ei se auta, jos kahden metrin päässä tupakkakartonkista on myyjä, mutta kun se on vain sen toisen puolen myyjä ja tuo tupakan myyjä onkin jossain ihan muualla eli se osa kaupasta on tänään kiinni. Aivan järjettömän käsittämätöntä ja varmaan tuo on ollut Suomessakin joskus pula-aikana tuollaista. Joo, sämpylää muuten löytää leipomoista hintaa 1 cuc eli 1 euro kappale. Lidlistä samanlaisia saisi 6-7 kappaletta eurolla eli hieman kallista on nuo tuotteet turisteille. Paikalliset saavat ne lähes ilmaiseksi eli heidän omalla valuutallaan, joka on 1/25 osa cuc arvosta. Kauppoja ei todellakaan löydä helposti, koska useimmilla ei ole mitään kylttiä liikkeen ulkopuolella tai jotain muuta, josta sen voisi tunnistaa kaupaksi tai kioskiksi. Olutta tuli etsittyä kaksi päivää, kunnes tuli luovutettua ja pyydettyä bitaksin eli polkutaksin näyttämään paikan, josta sitä saisi. No, löytyihän se ja ihan 100 metrin päästä majapaikasta. Tuonkin ”kioskin” ohi oli tullut käveltyä jo useamman kerran, mutta ei siitä mikään paljastanut, että siitä jotain myydään. Polkutaksin kaveri tietenkin osasi hienosti huijata/ryöstää, sillä se sieppasi vaihtorahat nenän edestäni ja en siitä tietenkään meteliä jaksanut kehittää. Olin toki miettinyt, että pari cucia voi vaivanpalkkioksi opastuksesta antaa, mutta yli 8 ekeä oli ehkä liikaa, ois pitänyt Riitan olla mukana.  No, saipahan viikon palkan huijattua tietämättömältä turistilta. Niin, ne kaupat löytyy helpoiten sillä, että niiden edessä on yleensä jono.

Täällä slummin keskeltä löytää ”oikean” turistialueen. Ei tarvitse kulkea kuin 300-400 metriä, niin johan tulee siistille ja remontoidulle alueella, jossa on kahviloita, ravintoloita ja liikkeitä, jotka myyvät mm. sikareita ja rommia sekä kaikenlaista turistirihkamaa. Suurin osa on aika huijareita ja rahastajia eli mitään ei kannattaisi ostaa/tilata ennen kuin on selvittänyt hinnan etukäteen. Onneksi sieltä löytyi (sattumalta tietenkin) Capitolin läheltä ravintola nimeltään D’Next. Aivan loistava paikka, josta saa pastaa, pitsaa, hampurilaisia ja coctaileja ym. kohtuullisella hinnalla ja todella hyvällä palvelulla. Ilman tuota paikkaa tultaisiin varmaan näkemään nälkää… Onneksi ollaan löydetty myös pari hyvää mojito –paikkaa. hyvät vasikat onneks i voi elää juomallakin pari viikkoa lomalla ;)

Guantanamera ja salsa soi turistialueella joka kadun kulmassa. Aivan helvetin raivostuttavaa ja sitten kun soittajat ovat riittävästi hoilottaneet sitä korvan vieressä, niin alkaa tietenkin kolehdin keräys. Välillä on toki mukava kuunnella salsan rytmejä, mutta liika on liikaa ja lähes joka paikassa. Muutenkin tuo kolehtien pyytäminen alkaa käydä hermoille, sillä pyytäjiä löytyy ihan joka paikasta. Se on melkein sata varma, että pyyntö tulee, jos kaveri alkaa kyselemään mistä ollaan tultu ja mitä teette seuraavaksi jne.

On täällä myös paljon hyvää, mutta kuten Eppukin laulaa, niin aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näe.

19.12.2018

Oulusta Kuubaan-matkapäivä


Liian äkkilähtönä taas tuli, ja viimeiseen asti toivoin, että olisi kosahtanut johonkin ”saatte rahat takaisin - jääkää kotiin” -syyhyn, ja netistä ongittu tieto lisäsi tuskaa. Toiveita heräsi taas heti lähtöaamuna, kun Oulun aamulento oli peruttu. Normityyliin tuli kiire pakkauksessa, mutta meille epänormisti oltiin kentällä jopa ajoissa, noin tunti ennen koneen alkuperäistä lähtöaikaa 14:25. Oltiin tsekattu ittemme etukäteen lennoille 36 h tuntia ennen, mutta sunnuntaina pukkasi viestiä, että nettilähtöselvityksessä epäselvyyksiä ja teidän pitää ottaa yhteyttä virkailijoihin kentällä. Oulun bagdropit olikin kyllä taas epäkunnossa, joten kaikki muutkin meni inhimillistiskin kautta. Virkailija ei kyllä löytänyt syytä, miksi viesti oli tullut. Kone tuli rapiat puoli tuntia myöhässä, ja lähti vielä myöhemmin...lähtöaika siirtyi ensin yli 20 minsaa. Boarding completed vaiheessa oli jo veetutus, että joutuu taas laukalle Hki-Vantaalla, kun eivät ota meitä koneesta veks ja toki taas, pieni innostunut toivonkipinä iski illaksi kotiin vaihtoehdosta. Sitten kuului pimpelipom ja täällä kapteeni, moottorit saa käynnistää vasta 20 minuutin päästä…Meillähän oli alkuperäisen aikataulun mukaan puolitoista tuntia vaihtoväli, eli rauhassa passintarkastus, vessa, vesiputelien täyttö ja taxfree. Kone hilattiin ilmeisesti hinauksessa kiitotien päähän. Sitten käynnistysluvan tultua kolmen jälkeen laittoikin tosi tomerasti moottorit käyntiin ja kohti pääkaupunkiseutua.  

Ennen Jyväskylää alkoi tulla näytöille lista jatkolennoista, kaksi ja puoli näytöllistä joutui ottamaan yhteyttä maapalveluihin, mutta meidän jatkolento roikkui vaan porttinäytöllä. Helsinki-Vantaalle tömähdettiin nätisti ja jarrutuskin sujui tomerasti. Rullausvaiheessa tuli taas pimpelipom-täällä kapteeni , lumityöt oli jääneet tekemättä…siinä sitten vielä kymmenisen minsaa töpötettiin koneessa kiitoratojen välissä ennen portille ajelua, kunnes aurakalusto oli käynyt. No hoppuhan se tuli, laukalla passiautomaateille, jotka toimi tällä kertaa eikä jonojakaan ollut, ja lähtöporttikin oli 32, niin ei tarvinnut ihan kilsaa juosta. Tax freet jäi tekemättä jonojen takia, läpi laukattiin, byhyy. Portilla kysyin matkatavaroista, kun lähes tunnin oli Oulun lento myöhässä, mutta setä yritti vakuutella, että kyllä me noin pitkille lennoille yritetään tehdä parhaamme, että kapsäkitkin ehtii kyytiin. Toosi luottavainen oli mieli. Hyvä että ehdittiin istahtaa, kun jo kone liikkui. 

Kolme kapteenia/perämiestä lensi muutaman pikku turbulenssin läpi nopeasti Havannaan rapiassa kymmenessä tunnissa. Melkein tunti etuajassa haisteltiin ja tepusteltiin Kuuban pimeää kosteaa kerosiinin katkuista kenttää kohti terminaalia. Lento iänikuisella vemputtimella oli ok, mutta palvelu ei. Jäätävän hidasta, ja kun ei ehtinyt sattuneesta syystä (oma vika, kun ei pakannut ajoissa/finskin vika kun ei jäänyt aikaa Hkin päässä/tai oisivat jättäneet meidät lennolta) ostaa eväitä, niin nälkä oli. Jäi sitten lihapullat ja pottumuusi kokematta, kun meille tyrkättiin jäljelle jäänyttä polentaa ja kanaa…ihan niin nälkä ei ollut, vähän näykin kanaa ja pikkusämpylän söin oivariinin kanssa. Keskipenkin pullat ja muusi aiheutti annoskateutta, tuskin nekään ois gourmeeta ollut, mutta ruokaronkeli ois syöny. Oltiin koneen ainoat, jotka ei saanu valita sapuskaa. Matkakarmaa. Vettä ja coca-colaa sai. Yleensä niin korrektilta Koolta pääsi suusta emolle, että voi paska, pakkokai se on jotakin syödä… Ennen laskeutumista tuli intialainen kasvisateria riisillä. Niitä oli kaikille, mutta turbulenssi iski ennen tarjoilua meille, ja hilasivat kärryt veks, ehittiin kuitenkin saada jämähteneet sapuskat ennen laskeutumista kaffen kera. Harvoin on ollut noin hitaita lentoemoja. Osa toki oli ystävällisiä ja palvelualttiita. Ennen laskeutumista ehtivät vielä jakaa tullikortit täytettäväksi. Onneksi ehdin täyttää ennen lentoemon kaiuttimista kaikuvaa sekopäistä sepostusta suomeksi mitä niihin kirjataan, esim. kaikkien olisi pitänyt laittaa kansallisuudeksi finland, vaikka koneessa oli selkeästi myös muunmaalaisia ja eikö se ole finnish, toki ei silläkään lipareella väliä ollut ja päivämääräksikin olisi sepostuksen mukaan pitänyt laittaa 18. vaikka ihan 17. oli edelleen uutta paikallisaikaa. Koneen laskeuduttua Havannan kentälle tuli hurjat aplodit…Oltiinkohan jollakin 80-luvun lomalennolla… 

Terminaalissa oli ensin passintarkistus ja viisumi piti olla, viisumiin ei tullut mitään merkintöjä, hetki piti kameraan katsoa, meni sutjakasti. Uuteen passiin tuli haalea leima sivulle 17, meneeköhän pvm mukaan? Sitten oli käsimatkatavaroiden läpivalaisu, ei tarvinnut nesteitä eikä elektronisia laitteita ottaa puis ja ite tepasteltiin metallinpaljastimen läpi. No problem. Matkatavarahallissa oli kaikki kaksi hihnaa. Ekassa luki Frankfurt ja joku lennon nro. Toisessa oli särisevä kellonaika. Molemmissa pyöri muutama yksittäinen kapsäkki. Tovi jos toinenkin ooteltiin. Muutama sai tavaransa, mutta melkein koko koneellinen finskin matkustajia seisoi sen kakkoshihnan ympärillä. Tooodella kärsivällisenä ihmisenä meinasi lähteä järki. Muutama metri koneesta siirtää tavarat parinkymmenen metrin päähän, wtf. Mutta jäihän tuota aikaa Samu Haberia ja sen morsmaikkua seurailla tyhjien pyörivien hihnojen sijaan.. Koo ei meinannut millään uskoa, että se on niin pitkä.
Joku ea-piste oli ykköshihnan päässä ja ne lääkäritakkiset osasi kertoa että Hkin koneen kapsäkit tulee molemmille hihnoille, näppärää…Molemmat kapsäkit tuli joukon etupäässä juurikin hihnalle 1 Frankfurtista saapuvat. Huippua kuiten, että molemmat tuli.

Tullijonot oli valtavat sinne tullattavaa osastolle. En tiedä mistä tulivat ja mitä olivat ostaneet, mutta sellaisia ison jumppapallon kokoisia, ei ihan niin pyöreitä elmukelmutettuja puketteja, oli kaikilla ja useita. Ennen tullia oli jono huoneeseen oikealle. Ensin oletin sen olevan salamyhkäisen ja maassa pidettävän CUC:n vaihtopiste, mutta olikin löytötavaratoimisto. Ei jämähdetty siihen vaan sutjakasti käveltiin antamaan tätille koneessa huolella täytetty lipare, jota ei edes vilkaissut ja oltiin tuloaulassa, jossa heti ekana seisoi rouva Kimmo taulun kanssa. Sinällään huojennus, että oltiin vastassa. Ei ihan hirveästi smalltalkia harrasteltu, kun taaplattiin englantia ja hän espanjaa, mutta näpsäkästi seurattiin ulkokautta takaisin sisään kentän lähtevien aulaan, jossa ei ollut jonoja rahanvaihtopisteessä. Siitä sitten pienelle pimeälle parkkikselle, jossa oli mies vastassa ja me, laukut sekä vastassa ollut täti kyytiin pieneen, ei ihan uuteen koslaan. 

Näppärästi taittui matka noin puolessa tunnissa ikkunat auki. Viimeiset viisi minuuttia ajeltiin sitten hitaasti pikkukujia ja ajo-ohjeita kyselivät kadunvarren porukoilta. Perillä olikin hässäkkä, meidän casassa oli muka sähkökatko, ja yö pitäisi viettää kulman takana. Hieman arveluttavalta alkoi tuntua, ja ei taaskaan englantia puhunut kukaan. Mitäpä siinä oli vaihtoehtoja, tepasteltiin kiltisti perässä, suomessa varmaan asumiskiellossa olevaan taloon. Huone oli pieni vaaleansininen rempattu kuutio, siisti ja oma vessa. Huitomalla ja käännösohjelman avulla solkattiin, että onhan tämä tilapäistä ja saisko pullon vettä. Ne ja oluset tuli. Lisäksi möivät Kimmolle aamupalan yhdeksäksi. Kuutiossa oli tehokas ilmastointi, mutta hieman vajaaksi jäi yöunet ja lueskelin kirjaa Koon korsatessa. 

Aikaisin aamulla käytiin tunnin kävelyllä, ja voi järkky mikä shokki. Tää on ihan ”slummia”. Veetutti toki edellisillan majapaikkasähläys ja se mitä tulemassa. Kimmo kävi suihkussa, tai voiko sitä siksi sanoa, vedenpaine luru…Vessanpönttökin onnistuttiin hajottamaan. Koo kannet ja minä vetopainikkeen. Aamupala oli paska, mutta rouva kovin ystävällinen, niin hymyiltiin ja kehuttiin. Kuutioituja hedelmiä, banaanit oli hyviä, vesimeloni suurilta osin ok, ananas kovaa ja sitten jotakin pahalta haisevaa kivisiemeniä sisältävää vaaleanpunaista. Kuivaa ranskanleipää, voita ja tosi väkevää kahvia. Pieni oranssi nakkimunasörsseli, Koo söi molempien), porkkanaraastetta, kolme siipaletta kurkkua ja pahalta maistuvaa tomskua, ja ihan ruskeaksi mennyttä pilkottua salaattia. 10 ekeä…

Meidät haettiin sijaismajoituksesta kahden miehen voimin melkein sovitulta kympiltä, vähän manjanameninkiä, mutta ”rupateltiin” rouvan kanssa elegantilla spanlishiä. Paljon ehti kertoa kantaansa Kuuban historiasta ja nykytilasta, osan kertoi hiljemmalla äänellä, ilmeisesti alakerran väen takia. Selkeästi toivoi Kuuban avautumista. Mutta nyt uuteen casaan. Ihan nurkan takana oli, samalla ”slummi” alueella. Rappukäytävä siistimpi ja mikä ilo repesi, kun ylös päästiin. Hyvin remontoitu oma kaksio, keittökomero ja partsi. Taas solkattiin tunteroinen spanglishia ja puhelinkääntäjää. Lopputulemana mun kännykän sim-kortti lepää pöydällä ja kännykässä on neljänkympin eken netti (1 Gt). Mutta tärkeinpänä casa. Ihan oma kaksio partsilla ja ilmastoinnilla. Joka kolmannen yön jälkeen tulee siivoaja klo 11 maissa ja kyyditsevät meidät kentälle 31.12. klo 14…Siitä miinusta, kun kone aikataulun mukaan lähtee vasta 23:45, mutta se murhe on vasta puolentoista viikon päästä. Nyt on akuutimpejakin huolehdittavia J